Mietteitä opiskelusta ja tulevaisuudesta

Jep, eli nyt kun mulla on aikaa ja energiaa ajattelin oikein avautua teille kaikista niistä asioista, joita oon käyny läpi mielessäni koko yliopistoon hakemisen aikana ja sisäänpääsyn jälkeen! Varoitan, että postauksesta tulee pitkä - siksi latailin tähän myös kuvia Viikin kampuksesta ja tulevasta koulustani ;)

Oon koko elämäni tiennyt, että käyn lukion ja sitten yliopiston, vaikka luulinkin aina päätyväni eläinlääkikseen, mihin en lopulta edes hakenut. Olin nuorempana luottavaisempi ja ajattelin pääseväni sisään helposti sitten, kun sen aika koittaa. Tietysti mulla oli sellanen "kun lakit päähän vedettiin, kaikesta kaikki tiedettiin"-käsitys elämästä. Yliopistoelämään tuntu olevan aina niin pitkä aika, että luotin kasvavani sitä ennen aikuiseksi ja oppivani kaiken tarpeellisen helposti ja ajoissa. Nyt kun olen ylioppilas, mun tekee mieli lainata sitä toista kohtaa tästä Anssi Kelan biisistä, sillä tajusin sillon, ettei musta todellakaan tullut mitään aikuista, enkä minä ainakaan mistään tiedä paskaakaan.

Lukion aikana viimeistään tajusin, miten vähän aikaa mulla oikeasti on oppia ne asiat, joita eläinlääkikseen olis vaadittu. Koulussa kyllä pärjäsin, mutta pääsykokeisiin en olis ehtinyt valmistautua sen kahden kuukauden aikana - en yksinkertaisesti ollut niin lahjakas kyseisissä aineissa. Vaihdoin suunnitelmat bilsaan vasta loppusyksystä ja tein keväällä hillittömästi hommia eka ylppäreitä ja sitten pääsykoetta varten ja pääsin kuin pääsinkin sisään ykkösvaihtoehtooni. Sinä iltana kun New Yorkissa huonolla hotellin nettiyhteydellä kirjauduin hakijapalveluun jännitin vaan hulluna, että pääsenkö sinne Turkuun vai en. Olin täysin rehellisesti ja vilpittömästi haudannut sen mahdollisuuden, että pääsisin sisään Helsinkiin, joten kun näin tulokset olin hetken aikaa ihan pihalla kaikesta. Olin jo varautunut muuttamaan Turkuun, joko yliopistoon tai avoimeen sellaiseen, sillä Jyväskylään tai Ouluun en aikonut lähteä. Yllätys oli positiivinen, mutta se veti ensin tosi hiljaiseksi. Kyllä se voitontanssi sieltä sitten veljieni iloksi lopulta irtosi :D

Kun mietin koko kevään urakkaa, senhetkistä ajatusmaailmaani ja valmistautumistani pääsykokeeseen, olen sekä ylpeä että pettynyt. Ylpeä siitä että jaksoin lukea, lukea ja lukea - pettynyt siihen, että otin asian liian raskaasti. Tein selvästi koko pääsykoeurakasta ittelleni henkisesti raskaamman, kuin olisi ollut tarve. Tämä johtui osin siitä, että valmennuskurssilla tehdyt harjoitusesseet menivät huonommin kuin varsinaiset esseet sitten pääsykokeessa. Sain pääsykokeessa jokaisesta esseestä keskimäärin korkeammat pisteet, kuin yhdestäkään harjoitusesseestä kurssilla. En osaa sanoa johtuiko se siitä, että oikeasti osasin kokeessa paremmin vai siitä, että arvosteluperiaatteet poikkesivat toisistaan kurssilla ja pääsykokeessa. Ehkä molempia, en tiedä. Kuitenkin huono menestys harjoitusesseissä kurssilla sai mut uskomaan, etten osaa tarpeeksi hyvin. Sen takia lähdin tavoittelemaan Helsingin sijasta Turkua. 

En tietenkään yritä mitenkään mollata valmennuskurssia, sillä ilman sitä en olisi osannut vastaustekniikkaa ollenkaan niin hyvin, että olisin Helsinkiin päässyt. Toisaalta en myöskään pidä siitä kuinka jotkut kuvittelevat, että valmennuskurssin käyneet pääsevät sisään vain ja ainoastaan sen kurssin takia. Jotkut sanovat, että valmennuskurssille menevät vain ne, jotka eivät jaksa itse nähdä vaivaa pääsykokeen eteen ja haluavat jonkun tekevän työn heidän puolestaan. Mä myönnän, että valmennuskurssit epätasa-arvoistavat, sillä kaikilla ei ole varaa sellaiselle osallistua. Myönnän myös, että munkin kurssilla oli ihmisiä, joista selvästi näki, etteivät he edes tosissaan yrittäneet, vaan todella olettivat oppivansa kaiken olennaisen kurssilla. Korostan silti, että tilanne ei suinkaan ole tämä mun ja monen monen muun valmennuskurssilaisen kohdalla. Mun mielestä se, että istuin kurssilla sen kolme tuntia parina kolmena iltana viikossa ei pyyhi pois sitä faktaa, että luin 6-12 tuntia joka päivä koko kevään maaliskuusta toukokuun lopulle. Sanokoot muut mitä sanovat.

Pääsykoetulosten julkaisemisesta on nyt kolmisen viikkoa aikaa, ja oon ehtinyt miettiä asioita paljon. Mun täytyy myöntää, että se koko innostus ja jännitys ja onnistumisen ilo lässähti parissa päivässä. Se suorastaan levis käsiin. Puhuttuani siitä ensin äidilleni ja sitten erään ystäväni äidille tajusin, että se on normaalia. Sitä kuvittelee olevansa taivaassa, kun vihdoin pääsee sisään sinne, mihin on niin kovasti halunnut ja minkä eteen on tehnyt niin valtavasti töitä. Sitten kun tajuat yhä seisovasi maan pinnalla, tunnelma katoaa savuna ilmaan. Olin siis pari viikkoa täysin välinpitämätön koko yliopiston alkua kohtaan, joillekin vaan käy niin. Päässä pyöri sellasia vähätteleviä ajatuksia: "Ei se sisäänpääsy nyt edes ollut niin vaikeeta", "en mä ees lopulta niin paljon lukenut", "oonhan mä ennenkin tehnyt ahkerasti töitä koulun eteen...". 

Nyt oon kuitenkin saanut kaiken sen innon ja motivaation takaisin ja odotan koulun alkua enemmän kuin mitään koskaan! No, melkein ainakin. Sen kahden viikon aikana kun epäilin koko tätä touhua, ehdin jo miettiä välivuoden pitämistä ja alan vaihtamista, mut onneksi se meni sitten ohi. Tää ala ei välttämättä osoittaudu lopulta mun jutuksi, mutta se on kuitenkin sitä just nyt. Oon siis megaonnellinen alkavasta lukuvuodesta, jonka aikana toivottavasti selvitän lopullisesti onko tää se mitä haluan, vai keksinkö lopulta jotain ihan muuta. Eläinlääkis on yhä todella tärkeällä paikalla mun mielessä, joten en oo luopunu siitä täysin, enkä varmaan koskaan luovukaan. Tällä hetkellä se on silti vielä hyllytettynä, kunnes toisin sanotaan.

Elokuussa muutan Helsinkiin ja aloitan koulun ihanalla Viikin kampuksella, jossa kouluni lisäksi sijaitsee myös eläinlääketieteellinen tiedekunta eläinsairaaloineen ja maatiloineen, sekä pari muuta tiedekuntaa. En voisi kuvitella ihanampaa tai paremmin itselleni sopivaa opiskeluympäristöä. Tunnen olevani äärimmäisen onnekas ja mikä tärkeintä, olen ansainnut sen kaiken.

Yours, anni


P.S Peukut niille, jotka jakso lukea!