Aikasemmin oon välillä ihmetellyt sitä, miksen näe unia kovin paljon, tai siis oikeastaan muista näkemiäni unia. Mutta viimesten kuukausien aikana oon herännyt lähes joka aamu unet kirkkaina mielessäni. However, puoli tuntia heräämisen jälkeen, kun tavalliset aamutoimet on tehty, en välttämättä enää muista unista puoliakaan. En tiedä mikä siinä on, mutta unet pyyhkiytyy muistista tosi nopeasti.
Oudointa ei ole unien määrä, vaan niiden yksityiskohtaisuus, henkilöt, tapahtumat, nopeat muutokset unen "juonessa" ja niin edelleen. Mun unissa on paljon mun kavereita, ystäviä ja sukulaisia, mutta myös uusia ihmisiä yliopistolta ja ennen kaikkea ihmisiä menneisyydestä.
Eräänä yönä näin unta tytöstä, joka oli mun rinnakkaisluokalla ala-asteella, jonka kanssa en koskaan ollut missään tekemisissä ja jonka olemassaoloa en ole edes muistanut moneen, moneen vuoteen. Unessa tää tyttö istui mun kanssa jossain hämärässä huoneessa kynttilän valossa ja me juteltiin jostain tärkeästä, en enää muista mistä. Haluankin ruveta pitämään päiväkirjaa, jotta voin heti herättyäni kirjoittaa ylös kaikki muistamani keskustelut, ilmeet, paikat ja tunteet.
Aikaisemmin oon saattanut herätessäni muistaa unesta pätkiä, jonkun tietyn ihmisen ja yksityiskohdan, mutta nykyään näen joka yö pitkiä unia, joista voisi kirjoittaa helposti kymmensivuisen novellin. Usein yhden yön aikana unessa ovat samat ihmiset, mutta tapahtumat vaihtuvat, välillä meno on ihan rauhallista, välillä todella outoa tai jännittävää. Silti en ole nähnyt kovinkaan paljon painajaisia.
Kun oon puhunut tästä ihmisille monet ovat sanoneet, että se johtuu uudesta elämäntilanteesta, uudesta kaupungista, yliopistosta, ihmisistä ja omasta kodista. En epäile tätä yhtään...
Saa nähdä, yritän muistaa huomenna kirjoittaa ylös kaiken mitä muistan. Mun tuurilla ensi yö on siis ensimmäinen yö koko syksynä, kun en muista yhtäkään unta...
Yours, anni
"Not all who wander are aimless" - Mona Lisa smile
torstai 13. joulukuuta 2012
keskiviikko 12. joulukuuta 2012
Lupauksia
Mä teen Uuden Vuoden lupauksia aina pitkin joulukuuta. Muutamat on aiemmin toteutunut suhteellisen hyvin, jotkut taas unohtuu siinä tammikuun ekan viikon aikana. Ens vuoden lupaukset näyttää kaikessa yksinkertaisuudessaan jotakuinkin tältä:
1. Lakkaan juomasta Coca-Cola Zeroa. Jätän myös pois kaikki muut limsat ja vissyt, vaikken juo niitä kovinkaan paljon tälläkään hetkellä.
2. Lakkaan syömästä suklaata. Ymmärtäisitte miksi, jos tietäisitte miten paljon kulutan sitä tällä hetkellä...
3. Kasvatan hiuksia. Oon kasvattanut jo heinäkuusta asti (koska ei oo varaa kampaajaan, heh heh...) ja aion jatkaa tästä ainaki jonkun aikaa. On kivaa kun hiukset edes hipoo olkapäitä ekaa kertaa pariin vuoteen!
4. Hankin Unisportin kortin ja alan käydä säännöllisesti salilla ja ryhmätunneilla. Tänä syksynä oon ollu ekaa kertaa yhdeksään vuoteen pelaamatta futista, ja kaipaan säännöllistä urheiluharrastusta... Joukkuelaji olis tietty vielä kivempi, mut ehkä ne ryhmätunnit kelpaa korvikkeeksi.
5. Alan pyöräillä yliopistolle keväällä ainakin kaks kertaa viikossa. Matkaa on yhteen suuntaan se reilu 10km, joten siks en lupaa pyöräillä joka päivä. Voi sitten luentojen, fiiliksen ja sään mukaan valita ne kaks päivää joka viikko :)
6. Alan opetella reseptejä erilaisiin kasvisruokiin. En kestä olla yks niistä harvoista bilsan laitoksella, jotka syö surutta lihaa, kalaa ja kanaa joka ikinen päivä. Syön tälläkin hetkellä paljon kasviksia (just eilen ostin ja höyrytin vajaat kolme kiloa porkkanaa, kukkakaalia ja parsakaalia), mut jokasen lämpimän aterian tärkein osa on aina jonkun sortin liha...
Siinä ne, aika arkisia juttuja. Olis kiva lukea muidenkin lupauksista, jos teillä sellasia on!
Yours, anni
1. Lakkaan juomasta Coca-Cola Zeroa. Jätän myös pois kaikki muut limsat ja vissyt, vaikken juo niitä kovinkaan paljon tälläkään hetkellä.
2. Lakkaan syömästä suklaata. Ymmärtäisitte miksi, jos tietäisitte miten paljon kulutan sitä tällä hetkellä...
3. Kasvatan hiuksia. Oon kasvattanut jo heinäkuusta asti (koska ei oo varaa kampaajaan, heh heh...) ja aion jatkaa tästä ainaki jonkun aikaa. On kivaa kun hiukset edes hipoo olkapäitä ekaa kertaa pariin vuoteen!
4. Hankin Unisportin kortin ja alan käydä säännöllisesti salilla ja ryhmätunneilla. Tänä syksynä oon ollu ekaa kertaa yhdeksään vuoteen pelaamatta futista, ja kaipaan säännöllistä urheiluharrastusta... Joukkuelaji olis tietty vielä kivempi, mut ehkä ne ryhmätunnit kelpaa korvikkeeksi.
5. Alan pyöräillä yliopistolle keväällä ainakin kaks kertaa viikossa. Matkaa on yhteen suuntaan se reilu 10km, joten siks en lupaa pyöräillä joka päivä. Voi sitten luentojen, fiiliksen ja sään mukaan valita ne kaks päivää joka viikko :)
6. Alan opetella reseptejä erilaisiin kasvisruokiin. En kestä olla yks niistä harvoista bilsan laitoksella, jotka syö surutta lihaa, kalaa ja kanaa joka ikinen päivä. Syön tälläkin hetkellä paljon kasviksia (just eilen ostin ja höyrytin vajaat kolme kiloa porkkanaa, kukkakaalia ja parsakaalia), mut jokasen lämpimän aterian tärkein osa on aina jonkun sortin liha...
Siinä ne, aika arkisia juttuja. Olis kiva lukea muidenkin lupauksista, jos teillä sellasia on!
Yours, anni
torstai 6. joulukuuta 2012
Ammatinvalintatesti
Tein aikani kuluksi ammatinvalintatestin osoitteessa http://www.tat.fi/backstage/ammatinvalinta/. En ees tiedä, kuinka monta vastaavaa testiä oon viime vuosien aikana tehnyt. Tulokset on aina erilaiset ja mun mieliala vaihtelee.
Tulosten mukaan oon eniten "tieteellinen". Toisena tais olla "sosiaalinen" ja sitten "käytännöllinen" tai "systemaattinen". Vähiten olen kuulemma taiteellinen - ylläri.
Tietysti nää testit on suuntaa-antavia ja tulokset vaihtelee elämäntilanteen mukaan. Silti mua ärsyttää kohdat, joissa kysytään vaikka kiinnostusta taiteisiin asteikolla 1-5. Tietysti mua kiinnostaa taiteet ja olishan se hienoa olla taiteilija, oli se sitten kuvamaataidetta, musiikkia tai näyttelemistä. Mutta ei kai mikään koulu voi opettaa ihmistä taiteelliseks - sitä joko on tai ei. Mä oon aina ollut musikaalinen ja harrastanut sekä soittamista että laulua, mutten halua muusikoksi. Olis hienoa olla rikas ja kuuluisa näyttelijä, mutta eihän mua paskempaa näyttelijää olekaan! Kuvaamataidosta en edes halua puhua...
No, vastasin kuitenkin kaikkiin kysymyksiin mahdollisimman totuudenmukaisesti ja mietiskelin jokasta kohtaa oikeen kunnolla. Yllätyin jopa itse joistain vastauksistani. Tulokset olivat seuraavat:
Luonnontieteiden opettaja (ihan jees, tosin haluisin opettaa vaan bilsaa)
Tuotantosuunnittelija (ei vois vähempää kiinnostaa)
Laborantti (... ei ihan mun juttu)
Biologi (jes!)
Hammaslääkäri (lääketiede on ok, mut en haluu hammaslääkäriks)
Kiropraktikko (no ihan ok, fysioterapeutti olis kivempi)
Psykologian tutkija (en tykkää, psykologia ahdistaa)
Psykiatri (lääketieteellinen puoli ok, mut psykologia ahdistaa edelleen)
Lentokenttäinsinööri (never)
Terveydenhoitaja (vois olla ihan mukavaa, mut pidemmän päälle tylsää)
Sairaanhoitaja (sama suunnilleen ku edelliseen, mut mielummin silti terkkari, jos pakko valita)
Kääntäjä (oon hyvä kielissä, eli siinä mielessä ok, mut kääntäjillä on vähän töitä ja työ on yksinäistä)
Opettaja (ihan jees)
Olisko tästä pitäny jotenki valaistua? Eniten mua kiinnostaa edelleen bilsa, mutten tiedä mikä ala. Eläinlääkis houkuttelee tavallaan, mut en vaan tiedä onko mun juttu enemmän eläimet vai lääketiede - todennäkösesti eläimet. Eli onko sitten parempi olla bilsalla ja opiskella eläintiedettä? Työttömäksikään en haluais...
Huomenna on itsenäisyyspäivä ja tulin tänään kotiin Ulvilaan. Huomenna on vapaata ja mä lähden Iipun kanssa hiihtämään! Tää oli mun idea, uskokaa tai älkää. Hiihtäminen on ihan ok, parasta siinä on tehokkuus, vaikkei se muuten ookaan ihan mun juttu - ainakaan siinä missä laskettelu. Mut seura tuskin vois olla parempi, joten odotan innolla! Me ollaan tunnettu toisemme yli 14 vuotta, mut en usko, että me ollaan koskaan hiihdetty yhdessä vapaa-ajalla. Nyt on siis korkea aika rikkoa tämäkin raja.
Kauniita unia ja oikein hyvää itsenäisyyspäivää. Syökää paljon herkkuja ja rentoutukaa, ei oo enää pitkä aika joululomaan!
Yours, anni
Tulosten mukaan oon eniten "tieteellinen". Toisena tais olla "sosiaalinen" ja sitten "käytännöllinen" tai "systemaattinen". Vähiten olen kuulemma taiteellinen - ylläri.
Tietysti nää testit on suuntaa-antavia ja tulokset vaihtelee elämäntilanteen mukaan. Silti mua ärsyttää kohdat, joissa kysytään vaikka kiinnostusta taiteisiin asteikolla 1-5. Tietysti mua kiinnostaa taiteet ja olishan se hienoa olla taiteilija, oli se sitten kuvamaataidetta, musiikkia tai näyttelemistä. Mutta ei kai mikään koulu voi opettaa ihmistä taiteelliseks - sitä joko on tai ei. Mä oon aina ollut musikaalinen ja harrastanut sekä soittamista että laulua, mutten halua muusikoksi. Olis hienoa olla rikas ja kuuluisa näyttelijä, mutta eihän mua paskempaa näyttelijää olekaan! Kuvaamataidosta en edes halua puhua...
No, vastasin kuitenkin kaikkiin kysymyksiin mahdollisimman totuudenmukaisesti ja mietiskelin jokasta kohtaa oikeen kunnolla. Yllätyin jopa itse joistain vastauksistani. Tulokset olivat seuraavat:
Luonnontieteiden opettaja (ihan jees, tosin haluisin opettaa vaan bilsaa)
Tuotantosuunnittelija (ei vois vähempää kiinnostaa)
Laborantti (... ei ihan mun juttu)
Biologi (jes!)
Hammaslääkäri (lääketiede on ok, mut en haluu hammaslääkäriks)
Kiropraktikko (no ihan ok, fysioterapeutti olis kivempi)
Psykologian tutkija (en tykkää, psykologia ahdistaa)
Psykiatri (lääketieteellinen puoli ok, mut psykologia ahdistaa edelleen)
Lentokenttäinsinööri (never)
Terveydenhoitaja (vois olla ihan mukavaa, mut pidemmän päälle tylsää)
Sairaanhoitaja (sama suunnilleen ku edelliseen, mut mielummin silti terkkari, jos pakko valita)
Kääntäjä (oon hyvä kielissä, eli siinä mielessä ok, mut kääntäjillä on vähän töitä ja työ on yksinäistä)
Opettaja (ihan jees)
Olisko tästä pitäny jotenki valaistua? Eniten mua kiinnostaa edelleen bilsa, mutten tiedä mikä ala. Eläinlääkis houkuttelee tavallaan, mut en vaan tiedä onko mun juttu enemmän eläimet vai lääketiede - todennäkösesti eläimet. Eli onko sitten parempi olla bilsalla ja opiskella eläintiedettä? Työttömäksikään en haluais...
Huomenna on itsenäisyyspäivä ja tulin tänään kotiin Ulvilaan. Huomenna on vapaata ja mä lähden Iipun kanssa hiihtämään! Tää oli mun idea, uskokaa tai älkää. Hiihtäminen on ihan ok, parasta siinä on tehokkuus, vaikkei se muuten ookaan ihan mun juttu - ainakaan siinä missä laskettelu. Mut seura tuskin vois olla parempi, joten odotan innolla! Me ollaan tunnettu toisemme yli 14 vuotta, mut en usko, että me ollaan koskaan hiihdetty yhdessä vapaa-ajalla. Nyt on siis korkea aika rikkoa tämäkin raja.
Kauniita unia ja oikein hyvää itsenäisyyspäivää. Syökää paljon herkkuja ja rentoutukaa, ei oo enää pitkä aika joululomaan!
Yours, anni
sunnuntai 2. joulukuuta 2012
Hyvä joulu, paha joulu
Joulukuun alun kunniaksi haluan kertoa teille mun omista joulufiiliksistä ja -ajatuksista.
Yks mun parhaista joulumuistoista on reilun kymmenen vuoden takaa, kun olin 8-vuotias. Me vietettiin joulua kotona perheen kanssa. Oli kuusi, oli jouluohjelmat, ruokaa, lahjoja ja kynttilöitä. Pikkuveljellä oli pieni tonttulakki, jota se ei millään suostunut pitämään päässään edes valokuvaa varten, vaan ravasi ympyrää ja esitteli kaikkia saamiaan leluja meille muille.
Mä sain sinä jouluna koko sen astisen elämäni parhaan lahjan - tai ainakin se silloin vastasi mun kaikkiin toiveisiin. Sain Tik Takin Jotain muuta -levyn. Kun lahjat oli jaettu ja kaikki alkoivat valmistautua nukkumaanmenoon, me laitettiinkin äidin kanssa levy soimaan ja tanssittiin päämme pyörryksiin Satuprinsessan tahtiin mun huoneen keltaisella ruutumatolla. Mulla oli päälläni uusi vaaleansininen satiinipyjama, jossa oli lampaan kuvia, ja mun ikkunassa paloi enkelivalo. Koirat hermostu meidän riehumisesta niin, että koko naapurusto varmasti kuuli niiden levottoman haukunnan. Mutta me vaan tanssittiin ja tanssittiin, käsi kädessä ympäri, ympäri, ympäri...
Mutta mitä kaikesta siitä on jäänyt jäljelle? Mulla on äiti, on oma huone ja rakastan tanssimista. Mulla on myös kaksi koiraa, mutta toinen ei kuulunut meidän perheeseen vielä tuona jouluna, ja toisaalta meillä oli yksi, joka kuoli paria vuotta myöhemmin aivan joulun alla. Tik Takin levy naarmuuntui lapsen käsissä käyttökelvottomaksi kymmenien soittokertojen jälkeen ja satiinipyjama oli kahta kokoa liian pieni seuraavaan jouluun mennessä. Uusi koiranpentu treenasi liian rankasti sisäsiisteyttä ruutumatolla, joten sekin on aikanaan heitetty pois. Enkeleihin lakkasin uskomasta jo kauan sitten, eikä enkelivalossa pala enää kuin muutama pieni lamppu.
Sen joulun jälkeen en myöskään ole tanssinut äitini kanssa. En jouluna, en arkena, en yöpuvussa tai muutenkaan. Me ei kai enää olla löydetty yhteistä säveltä kaikkien näiden vuosien jälkeen, vaikka tietysti me rakastetaan toisiamme yhtä paljon kuin silloinkin. Eikä se mua haittaa, sillä en koskaan uskonut, että meistä tulis samanlaiset "äiti ja tytär" kuin monet, jotka tunnen. Päinvastoin meistä tuli todella erilaisia, vaikka me molemmat ollaankin yhtä jääräpäisiä ja herkkiä, temperamenttisia mutta rakastavia. Lapsen ja vanhemman suhde on ainakin meidän kohdalla muuttunut valtavasti siitä, mitä se oli silloin kun olin pieni. Mutta Satuprinsessan sanat me osataan edelleen.
Älkää ottako paineita siitä, että jouluna kaiken tulisi olla täydellistä. Joulut muuttuu sitä mukaa, kun me muututaan, eikä lapsuuden jouluihin ole enää paluuta, kun on kasvanut aikuiseksi. Niitä muistoja voi vaalia, muttei niihin kannata takertua. Jokainen joulu on uudenlainen ja se täytyy vaan hyväksyä. Täytyy oppia nauttimaan eritavalla kuin ennen.
Joillekin tutut, vanhat ja ennen niin rakkaat jouluperinteet nostattaa pintaan vain surua ja ahdistusta - kenellä mistäkin syystä. On hautakynttilöitä, Jouluyötä ja juhlayötä, Lumiukko ja Joulupukin kuumalinja. On kinkku, porkkanalaatikko ja glögi, koristellut piparit, ukko, akka, sydämiä ja possuja. Joulukuuseen ripustetaan taas ne samat, hiukan rispaantuneet kultaiset ja hopeiset köynnökset, jotka eivät aivan yllä koko oksiston ympäri. Latvassa keikkuu tähti, jonka metallituki on vääntynyt.
Jouluna ei myöskään saa itkeä, ei saa huutaa, ei riidellä. Silti joku aina riitelee. Älä koske siihen, anna se tänne, mun vuoro, en varmana mene nukkumaan. Lahjoja ja risuja. Sitten täytyisi vielä olla niin kamalan kiltti, vaikkei muutenkaan mielestään koskaan käyttäydy kohtuuttoman huonosti.
Tänä jouluna yritän vältellä tunnelmallisimpia joululauluja, jotteivat ikävä ja muistot nouse liian pintaan. Haluan nauttia lumesta ja koirien kanssa riehumisesta ja nukkua ensimmäistä kertaa jouluyön ilman enkelivaloa ikkunassa. Se on rikki ja minä sille liian vanha, liian erilainen. Suklaakonvehteja en enää syö, olen liian monta vuotta valehdellut itselleni pitäväni niistä. Piparitaikinaa voin maistaa, mutta pipareita en syö yhtään. Joulupöydässä en aio enää olla yhtä nirso vaan maistan kaikkia laatikoita, vaikka ne näyttäis kuinka oudoilta.
Tästä tulee erilainen joulu, joka ei ainakaan omalla kohdallani ole yhtään sen täydellisempi kuin edellisetkään. Se on mun näköinen ja se tuntuu musta just siltä kun se tuntuu, hyvässä ja pahassa.
Hyvää joulunodotusta tai odottamattomuutta kaikille!
Yours, anni
Yks mun parhaista joulumuistoista on reilun kymmenen vuoden takaa, kun olin 8-vuotias. Me vietettiin joulua kotona perheen kanssa. Oli kuusi, oli jouluohjelmat, ruokaa, lahjoja ja kynttilöitä. Pikkuveljellä oli pieni tonttulakki, jota se ei millään suostunut pitämään päässään edes valokuvaa varten, vaan ravasi ympyrää ja esitteli kaikkia saamiaan leluja meille muille.
Mä sain sinä jouluna koko sen astisen elämäni parhaan lahjan - tai ainakin se silloin vastasi mun kaikkiin toiveisiin. Sain Tik Takin Jotain muuta -levyn. Kun lahjat oli jaettu ja kaikki alkoivat valmistautua nukkumaanmenoon, me laitettiinkin äidin kanssa levy soimaan ja tanssittiin päämme pyörryksiin Satuprinsessan tahtiin mun huoneen keltaisella ruutumatolla. Mulla oli päälläni uusi vaaleansininen satiinipyjama, jossa oli lampaan kuvia, ja mun ikkunassa paloi enkelivalo. Koirat hermostu meidän riehumisesta niin, että koko naapurusto varmasti kuuli niiden levottoman haukunnan. Mutta me vaan tanssittiin ja tanssittiin, käsi kädessä ympäri, ympäri, ympäri...
Mutta mitä kaikesta siitä on jäänyt jäljelle? Mulla on äiti, on oma huone ja rakastan tanssimista. Mulla on myös kaksi koiraa, mutta toinen ei kuulunut meidän perheeseen vielä tuona jouluna, ja toisaalta meillä oli yksi, joka kuoli paria vuotta myöhemmin aivan joulun alla. Tik Takin levy naarmuuntui lapsen käsissä käyttökelvottomaksi kymmenien soittokertojen jälkeen ja satiinipyjama oli kahta kokoa liian pieni seuraavaan jouluun mennessä. Uusi koiranpentu treenasi liian rankasti sisäsiisteyttä ruutumatolla, joten sekin on aikanaan heitetty pois. Enkeleihin lakkasin uskomasta jo kauan sitten, eikä enkelivalossa pala enää kuin muutama pieni lamppu.
Sen joulun jälkeen en myöskään ole tanssinut äitini kanssa. En jouluna, en arkena, en yöpuvussa tai muutenkaan. Me ei kai enää olla löydetty yhteistä säveltä kaikkien näiden vuosien jälkeen, vaikka tietysti me rakastetaan toisiamme yhtä paljon kuin silloinkin. Eikä se mua haittaa, sillä en koskaan uskonut, että meistä tulis samanlaiset "äiti ja tytär" kuin monet, jotka tunnen. Päinvastoin meistä tuli todella erilaisia, vaikka me molemmat ollaankin yhtä jääräpäisiä ja herkkiä, temperamenttisia mutta rakastavia. Lapsen ja vanhemman suhde on ainakin meidän kohdalla muuttunut valtavasti siitä, mitä se oli silloin kun olin pieni. Mutta Satuprinsessan sanat me osataan edelleen.
Älkää ottako paineita siitä, että jouluna kaiken tulisi olla täydellistä. Joulut muuttuu sitä mukaa, kun me muututaan, eikä lapsuuden jouluihin ole enää paluuta, kun on kasvanut aikuiseksi. Niitä muistoja voi vaalia, muttei niihin kannata takertua. Jokainen joulu on uudenlainen ja se täytyy vaan hyväksyä. Täytyy oppia nauttimaan eritavalla kuin ennen.
Joillekin tutut, vanhat ja ennen niin rakkaat jouluperinteet nostattaa pintaan vain surua ja ahdistusta - kenellä mistäkin syystä. On hautakynttilöitä, Jouluyötä ja juhlayötä, Lumiukko ja Joulupukin kuumalinja. On kinkku, porkkanalaatikko ja glögi, koristellut piparit, ukko, akka, sydämiä ja possuja. Joulukuuseen ripustetaan taas ne samat, hiukan rispaantuneet kultaiset ja hopeiset köynnökset, jotka eivät aivan yllä koko oksiston ympäri. Latvassa keikkuu tähti, jonka metallituki on vääntynyt.
Jouluna ei myöskään saa itkeä, ei saa huutaa, ei riidellä. Silti joku aina riitelee. Älä koske siihen, anna se tänne, mun vuoro, en varmana mene nukkumaan. Lahjoja ja risuja. Sitten täytyisi vielä olla niin kamalan kiltti, vaikkei muutenkaan mielestään koskaan käyttäydy kohtuuttoman huonosti.
Tänä jouluna yritän vältellä tunnelmallisimpia joululauluja, jotteivat ikävä ja muistot nouse liian pintaan. Haluan nauttia lumesta ja koirien kanssa riehumisesta ja nukkua ensimmäistä kertaa jouluyön ilman enkelivaloa ikkunassa. Se on rikki ja minä sille liian vanha, liian erilainen. Suklaakonvehteja en enää syö, olen liian monta vuotta valehdellut itselleni pitäväni niistä. Piparitaikinaa voin maistaa, mutta pipareita en syö yhtään. Joulupöydässä en aio enää olla yhtä nirso vaan maistan kaikkia laatikoita, vaikka ne näyttäis kuinka oudoilta.
Tästä tulee erilainen joulu, joka ei ainakaan omalla kohdallani ole yhtään sen täydellisempi kuin edellisetkään. Se on mun näköinen ja se tuntuu musta just siltä kun se tuntuu, hyvässä ja pahassa.
Hyvää joulunodotusta tai odottamattomuutta kaikille!
Yours, anni
maanantai 26. marraskuuta 2012
Uni vai takauma?
Käykö teille koskaan niin, että mieleen palautuu tai unessa tapahtuu jotain sellasta, jonka todenperäisyydestä ette ole varmoja? En siis tarkota deja vu -ilmiötä, vaan sitä että mieleen palautuu yllättäen jotain, joka tuntuu todella tutulta, mutta silti tapahtumaa ei muista kunnolla...
Tietysti ihmismieli ja muisti on järjettömän monimutkasia juttuja, mutta en vaan silti haluais uskoa, että oon kuvitellu kaiken. Muistin tänään yhden erikoisen tapahtuman, jota muistan ajatelleeni ja ihmetelleeni aikasemminkin. Oon melko varma, että niin on oikeasti tapahtunut, mutta se tuntuu järjettömältä ja koko muisto niin sumealta, etten silti uskalla luottaa siihen.
Muisto on seuraava:
On kesä ja olen meidän mummolassa maatilalla Kuortaneella. Olen yksin isolla pihalla, suuren punaisen navetan takana. Oon menossa katsomaan mummin ja papan koiria, joita pidetään ulkoaitauksissa navetan seinän vieressä. Mummin ja papan talo on siis navetan toisella puolella ja koirien aitaukset toisella. Mahan pohjassa tuntuu jännitys, koska on kiva seikkailla pihalla yksin, vaikka onkin keskipäivä, valoisaa ja lämmintä. Tästä voi siis päätellä, että olin aika pieni.
Oon ehkä viiden metrin päässä koirien luota, kun kuulen ihan järkyttävän kovaa lentokoneen ääntä. Katson ylöspäin kohti aurinkoa, jonka edessä näkyy jotain isoa ja mustaa. Lentokone on matalalla ja tulee suoraan kohti. Mun silmiä häikäsee, painan kädet korville ja nojaan navetan seinään. Menen kyykkyyn ja painan kasvot vasten polvia.
Ääni hälvenee ja lentokone lentää poispäin. Juoksen navetan läpi ja suoraan sisään taloon, missä en kerro kellekkään lentokoneesta.
Mulla on vaaleansininen huppari.
Siinä se. Se tuntuu älyttömän todelliselta, mutta välillä oon unohtanu koko asian ja toisinaan mietin oliko se joku uni, jonka oon nähny lapsena, kenties painajainen? Tää oikeesti häiritsee mua :D Muita vastaavia muistoja mulla ei tietääkseni ole.
Meillä on iät ja ajat ollu olohuoneessa kehyksissä lentokoneesta otettu ilmakuva mummin ja papan tontista. Oon monesti miettinyt, että olisko se mun näkemä kone voinu olla se sama, josta niitä kuvia otetaan? Toisaalta miksi se olis lentäny niin alhaalla, että olin varma että se putoaa mun päälle... Huh huh.
Help?
Yours, anni
Tietysti ihmismieli ja muisti on järjettömän monimutkasia juttuja, mutta en vaan silti haluais uskoa, että oon kuvitellu kaiken. Muistin tänään yhden erikoisen tapahtuman, jota muistan ajatelleeni ja ihmetelleeni aikasemminkin. Oon melko varma, että niin on oikeasti tapahtunut, mutta se tuntuu järjettömältä ja koko muisto niin sumealta, etten silti uskalla luottaa siihen.
Muisto on seuraava:
On kesä ja olen meidän mummolassa maatilalla Kuortaneella. Olen yksin isolla pihalla, suuren punaisen navetan takana. Oon menossa katsomaan mummin ja papan koiria, joita pidetään ulkoaitauksissa navetan seinän vieressä. Mummin ja papan talo on siis navetan toisella puolella ja koirien aitaukset toisella. Mahan pohjassa tuntuu jännitys, koska on kiva seikkailla pihalla yksin, vaikka onkin keskipäivä, valoisaa ja lämmintä. Tästä voi siis päätellä, että olin aika pieni.
Oon ehkä viiden metrin päässä koirien luota, kun kuulen ihan järkyttävän kovaa lentokoneen ääntä. Katson ylöspäin kohti aurinkoa, jonka edessä näkyy jotain isoa ja mustaa. Lentokone on matalalla ja tulee suoraan kohti. Mun silmiä häikäsee, painan kädet korville ja nojaan navetan seinään. Menen kyykkyyn ja painan kasvot vasten polvia.
Ääni hälvenee ja lentokone lentää poispäin. Juoksen navetan läpi ja suoraan sisään taloon, missä en kerro kellekkään lentokoneesta.
Mulla on vaaleansininen huppari.
Siinä se. Se tuntuu älyttömän todelliselta, mutta välillä oon unohtanu koko asian ja toisinaan mietin oliko se joku uni, jonka oon nähny lapsena, kenties painajainen? Tää oikeesti häiritsee mua :D Muita vastaavia muistoja mulla ei tietääkseni ole.
Meillä on iät ja ajat ollu olohuoneessa kehyksissä lentokoneesta otettu ilmakuva mummin ja papan tontista. Oon monesti miettinyt, että olisko se mun näkemä kone voinu olla se sama, josta niitä kuvia otetaan? Toisaalta miksi se olis lentäny niin alhaalla, että olin varma että se putoaa mun päälle... Huh huh.
Help?
Yours, anni
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)