Välillä tuolla kurssilla iskee pieni epätoivo, kun tajuaa miten paljon asioita pitäis muistaa. Kyse ei oo siitä ettenkö ymmärtäis, vaan että muistanko sitten esseitä kirjoittaessa mainita kaiken. Harjotusesseissä ainoa asia, joka on tuottanut ongelmia on ollut tilanpuute. Vastaustila on rajattu yhteen A4-vastausarkkiin, jossa on valmiina rivit, joita ei saa ylittää. Opettaja sano, että on vaan hyvä juttu jos on niin paljon tietoa, että tuntuu että tila loppuu. Mitä hyvää siinä on? Totta kai se osottaa että osaa asiansa, mutta kun sitä tilaa ei saa mistään lisää. Mun harjotusesseet on menny ihan ok. Jos kaikista esseistä saisin sellaset pisteet pääsykokeessa, voisin päästä sisään jopa Helsingin yliopistoon. Tiedän kyllä - koetilanne on eri asia ja tuskin esseet siellä menee yhtä hyvin. Yritän vaan pysyä positiivisena ja tähdätä kohti sitä unelmaa, vaikka se joskus tuntuukin niin kaukaiselta...
On ihan älyttömän vaikea päästä yli siitä ajatuksesta, että mä ansaitsen päästä sisään. En ees tiedä, mitä tarkoitan sillä. Mitä muka ansaitsen? Jostain vaan mun päähän on tullu sellanen ajatus, että oon tehny tän eteen niin paljon töitä. Toisaalta en ajattele kenestäkään, että ne ei ansaitsis päästä sisään. Mun mielestä kaikki, jotka tekee töitä ja on valmiita tekemään töitä koulutuksensa eteen, ansaitsis päästä sisään. Ja silti läheskään kaikki ei pääse.
Mietin joka päivä, miten ylpeä oon mun kavereista, jotka opiskelee vähintään yhtä ahkerasti ku minä. Mietin, miten uskomattoman mahtavia tyyppejä ne on ja miten nekin ansaitsee päästä opiskelemaan valitsemaansa ainetta valitsemaansa kouluun. Kaksi mun parhaista ystävistä on myös valmennuskursseilla ja puskee joka päivä kohti sitä päämäärää, jonka ne on itselleen valinnut. Mun rakkain ystäväni kutsuttiin jo Kisakallion urheiluopiston valintakokeisiin, enkä tiedä oonko koskaan ollut tästä ihmisestä ylpeämpi. Olen kyllä tytöstäni ylpeä ihmisenä ja ylipäätään siitä, että hän on osa elämääni, mutta on ihan eri asia olla ylpeä toisen ihmisen konkreettisesta saavutuksesta.
Ehkä viikonlopun alku auttaa muakin rentoutumaan vähän. Lukemisesta en silti pääse eroon, en päiväksikään toukokuun 23.päivään asti, huh. Huomenna pääsen kotiin ja näen toisen mummini pitkästä aikaa. Näen myös koirat ja pikkuveljen, todennäköisesti isoveljenkin. Sellasia pieniä asioita, jotka vahvistaa niin paljon tällasen viikon jälkeen. Pääsen myös kavereiden luo ja onnittelemaan ystävääni Kisakallion johdosta muutenkin kuin puhelimitse. Olisitte muuten nähnyt reaktioni eilen, kun kuulin tästä uutisesta. Olin yksin kotona ja tanssin puhelin korvalla olohuoneessa, enkä tietenkään kuullut kun mummi tuli kotiin... Noh, voitte kuvitella mummin huvittuneen ilmeen. Siinä oli vähän selitettävää :D
Me kaikki ansaitaan jotain, minkä eteen ollaan valmiita ahertamaan. Toivon teille kaikille voimia ja onnea pääsykoelukemiseen ja pääsykokeisiin.
Jos muuten haluatte lukea muiden valmennuskurssilaisten blogeja, tässä on linkit kahden edellä mainitsemani ystävän blogeihin.
Aada on Valmennuskeskuksen psykologian kurssilla Turussa:
Iipu on VAKAVA-kokeeseen valmentavalla kurssilla Eurajoen kristillisessä opistossa, joka siis järjestää ympäri vuoden kaikenlaisia kursseja. Oon itse ollut siellä joskus espanjan kurssilla :) : http://iipunmustesiivet.blogspot.com/
Tietysti tytöt kirjottelee ihan muistakin asioista kuin kursseistaan!
Yours, anni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti