Valmis

Yrittää tässä nyt keskittyä koulujuttuihin, ku pari viikkoa enää jäljellä. Sen jälkeen ei enää yhtäkään normaalia koulupäivää lukiossa, ei ainuttakaan koeviikkoa, matikan rastia, eikä yhteistä ruokailua tyttöjen kanssa.

Ne ruokailut on varmaan ainoa asia, mitä mun tulee varmasti jossain vaiheessa oikeesti ikävä. Ei sillä, etteikö oltais muutenki aina yhdessä, mut se on nää viimeset kolme vuotta ollu jokaikisen päivän kohokohta. Se on aina se, mitä odottaa aamutunneilla ja minkä jälkeen on aina vaan tunti tai pari jäljellä, jos sitäkään. Se on mulle ainakin usein välituntien lisäks ainoo hetki päivästä ku voin olla mun kavereiden kanssa.

Se, mitä oon huomannut nyt ihan tässä viikon sisään on, että musta alkaa koko ajan tuntua enemmän ja enemmän siltä, että nyt on tullut aika jättää lukio taakse. Tunnistin sen eilen siksi samaksi tunteeksi, joka tuli jossain ysiluokan loppuvaiheilla myös pintaan, vaikken olis sillon kyllä yläasteelta halunnut lähteä. Se on sellanen tunne, kun olis yhtäkkiä täysin valmis siirtymään eteenpäin. Kaikki tuntuu yllättäen niin todelliselta. Ja se tuntuu hassulta, koska vielä olis niin paljon lukiojuttuja jäljellä, kirjotukset ja kaikki. Silti vaan se puskee päälle. Tunne siitä, että tää loppuu nyt. Nyt, viimein, enkä palaa enää koskaan takasin. Ei koskaan enää näitä seiniä, näitä ihmisiä, opettajia, pahoja eikä hyviä katseita. 

Loppupeleissä se tuntuu kyllä haikealta, sillä kun sitä alkaa miettiä, niin kyllä lukioaika on tavallaan todella suuri osa tätä elämää. Mä viihdyin lukiossa loppujen lopuksi tosi hyvin, vaikka osaan olla maailman kriittisin ihminen. Eikä se ollu aina helppoa, ei koulujutut eikä oma elämä. Niin paljon on ehtiny tapahtua sekä koulussa että sen ulkopuolella, ettei sitä kunnolla käsitäkkään. Tuntuu, kun siitä syksystä 2009 olis ikuisuus, mutta miten lyhyt aika se on oikeasti ollut? Varmasti mun elämäni tapahtumarikkaimmat 2,5 vuotta tähän mennessä. En tiedä, tuntuuko viimeiset vuodet aina sitä tärkeämmiltä, mitä vanhemmaksi kasvaa...

Halu elää ja liikkua eteenpäin on valtava. Mä nautin niin paljon ajatuksesta, että se kaikki alkaa nyt. Loppuelämän ensimmäiset päivät, eikä paluuta ole. Me vanhetaan niin nopeasti, että alkaa jo melkein pelottaa. Hyvällä tavalla. Mua pelottaa se, ettei ole mitään pelättävää. Oon pelänny elämässäni montaa pientä asiaa, mut nyt oon valmis. Mä otan sen kaiken vastaan just sellasena kun se tulee, enkä koskaan käännä selkääni niille mahdollisuuksille, joita mulle tarjotaan.


Mä en pelkää enää mitään.


~anni