Mun harrastusura poikkihuilun soitossa on poikennut jonkun verran siitä "tavallisesta" kaavasta, jolla musiikkiopinnot yleensä etenee. Mä hain Porin Palmgren konservatorioon keväällä 2002. Paikka ei auennut, sillä Ulvilalla ei ollut sinä vuonna minun ikäisteni ryhmässä vapaita kuntapaikkoja poikkuhuilun puolelle. Palmgrenilla on siis tietty kiintiö, minkä verran uusia Ulvilalaisia opiskelijoita otetaan sisään vuosittain. En tosin tiedä olisinko päässyt sisään muutenkaan, sillä pääsykokeeni ei varsinaisesti mennyt ihan nappiin :D Olin pieni ja ujo, taputin käsketyt rytmit oikein ja lauloin kuulemma täydellisen puhtaasti, mutta tanssiosuus yllätti mut aivan täysin :D Muistan kun mulle sanottiin: "Noniin, me laitetaan täältä vähän musiikkia ja voit sitten liikkua ihan vapaasti sen musiikin mukana." Hyvä kun uskalsin liikahtaa :D No, kyllä mä siinä sitten jotain tanssahtelin, mutta vapaita paikkoja ei loppujen lopuksi ollut.
Isoveli haki samana vuonna Palmgreniin soittamaan kitaraa ja pääsikin sisään. Tästä alkoi se mielenkiintoinen osuus. Eetun kitaraopettajan vaimo oli poikkihuilun soitonopettajana Huittisten musiikkiopistossa ja kuuli miehensä kautta tilanteesta, jossa hänen uuden oppilaansa sisar ei ollut päässyt sisään opistoon. En tiedä miksi, enkä tiedä miten, mutta jostain syystä nämä kaksi uutta ihmistä järjestivät minulle paikan Huittisten musiikkiopiston avopuolelle. Eetun kitaraopettajan vaimosta tuli minun soitonopettajani, ja niin yhteistyö alkoi.
Ensimmäinen soittotuntini oli 27.10.2002, olin juuri täyttänyt yhdeksän. Kävin soittotunneilla opettajani kotona. Ensin koko avopuolella opiskelun ideana oli vain soittaa huilua osallistumatta tutkintoihin tai musiikin teorian oppitunneille. Avopuolella opiskelevien ei siis ole pakko osallistua mihinkään tutkintoon tai teoriaopintoihin eikä suorittaa minkäänlaisia tasokokeita - ainakaan Huittisten musiikkiopistossa. Avopuolen opiskelijoilla on myös vähemmän soittotunteja kuin virallisilla opiskelijoilla.
Aloin osallistua oppilaskonsertteihin melko pian: joulukonsertteja, kevätkonsertteja, pääsiäiskonsertteja, adventti- ja syyskonsertteja, vanhain- ja päiväkotikonsertteja... Kaikkea mahdollista. Osallistuin aina, kun siihen oli mahdollisuus. Soitin usein duettoja Eetun kanssa tai yksin pianistin säestyksellä. Muutaman kerran olen esiintynyt myös esimerkiksi klarinetti-, piano- ja huiluoppilaiden kanssa.
Lopulta opiskeltuani jo monta vuotta päätin, että haluan aloittaa musiikin teoriaopinnot. Olin tällöin jo suorittanut myös ensimmäisen tutkintoni, senkin normaalia opiskelijaa myöhemmin. Ensimmäinen teoriavuosi vaihtui toiseen ja kolmanteen, minkä jälkeen suoritin vielä musiikkitieto-opinnot. Näihin aikoihin isoveli lopetti kitaran soittamisen Palmgrenissa, minä jatkoin Huittisten avopuolella.
Ihan ensimmäiset vuodet soitin musiikkiopiston lainahuilulla, mutta jo muutaman vuoden kuluttua sain oman. Opettajani tilasi huilun, jonka uskoi olevan minulle paras ja meidän huoleksemme jäi vain maksaminen. Tällä ensimmäisellä omalla huilullani suoritin 2/3-tutkinnon joskus yläasteella ja jatkoin aina vain eteenpäin.
En koskaan halunnut olla ammattilainen, sillä minulla oli suunnitelmia, haaveita ja tulevaisuus, jossa soittaminen ei koskaan voisi olla pääroolissa. Musiikki on kuitenkin uskomaton kantava voima, joka jo pelkän harrastuksen roolissa auttoi jaksamaan kaikki nämä vuodet. Elämässäni on aina ollut jotain pysyvää silloin, kun kaikki muu on mennyt metsään. Lukemattomat kerrat olen soittanut vain päästäkseni hetkeksi eroon omista ajatuksistani. Soittaessa keskittyminen on nuoteissa, sormissa, huulten asennossa, huilun asennossa, ryhdissä... Kaikessa muussa paitsi omissa ajatuksissa.
Yhdeksännellä luokalla sain uuden huilun, toisen ikioman. Vanha laitettiin kiertoon ja opettajani myi sen uudelle pienelle tyttöoppilaalleen. Uuteen huiluun totuttelu vie aina aikaa, mutta kun totuin siihen, sai soittoni aivan uusia ulottuvuuksia. Suorastaan rakastuin tähän uuteen malliin.
3/3-tutkinnosta sovimme, että sijoitamme sen abivuoden kevääseen. Olisin ollut valmis tutkintoon jo aikaisemmin, mutta pidimme kuitenkin suunnitelmasta kiinni. Maanantaina oli viimeinen soittotunti ja eilen suoritin tutkintoni. En ikinä suorittanut tutkintoja arvosanaa silmälläpitäen, halusin vain päästä läpi. Eilisestä tutkinnosta pääsinkin läpi ja arvosana 4 (asteikolla 1-5) oli vain plussaa. Suurin kohteliaisuus oli, kun tuomaristo kirjoitti palautteessaan "mahtava soundi" ja antoi ääneni arvosanaksi 4½.
Opettajani Katja on tuntenut minut 9-vuotiaasta pikkulapsesta asti. Hän muistaa jokaisen oppitunnin, myös ne, joita en itse enää voi muistaa. Katja on lempeä ja ymmärtäväinen opettaja, jota en ole koskaan nähnyt pahantuulisena tai vihaisena. Hän siirsi minulle yli yhdeksän vuoden ajan taitojaan ja tietojaan ja johdatti minut yhtenä harvoista avopuolen opiskelijoista päättötodistuksen saamiseen asti. Eiliset hyvästit olivat haikeat, mutta yhteyttä pidetään. Katja jännittää yliopiston pääsykokeita puolestani, sillä hänkin on seurannut eläinlääkäritoiveitani koko yhteistyömme ajan.
Iso sydän Katjalle ja Huittisten musiikkiopistolle, jään paljosta velkaa.
Yours, anni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti